Tutustuin Seijaan syksyllä 1993, kun hain ohjaajan vapaana olevaa työpaikkaa Alvi ry:stä. Alvi-koti (Alvi ry:n silloin ensimmäinen ja ainoa toimipiste) sijaitsi pienissä tiloissa Savilan-
kadulla, asukkaina oli kahdeksan pääosin skitsofreniaa sairastavaa miestä. Seijan poika Jyrki Saarikko oli myös asukkaana ja Seija olikin perustanut Alvi-kodin Jyrkiä silmälläpitäen.
Siihen aikaan hän ei löytänyt Jyrkille sopivaa kodinomaista ympärivuorokautista hoitopaikkaa. Oli siis perustettava itse sellainen.
Työhaastattelu ei ollut ns. tavallinen työhaastattelu. Se kesti runsaat kolme tuntia ja siinä kuulin myös paljon asioita Seijan perheestä, lapsenlapsista ja hänen värikkäästä elämästään. Hän kertoi myös monisanaisesti, miten oli tutustunut Klaus Järviseen. Unohdin monta kertaa, että olin työhaastattelussa ja se olikin elämäni hauskin ja monipuolisin työpaikkahaastattelu.
Meitä yhdisti myös musiikki, sillä itse olin sitä monipuolisesti harrastanut ja siitä myös riitti juttua. Kun olin vihdoin pukemassa ulkovaatteita päälleni unohdin kysyä, sainko työpaikan ja niin näköjään unohti Seijakin. Ulko-ovella muistin asian ja kysyin että sainko työpaikan, johon Seija huudahti:”Kyllä myö siut otetaan”. Sillä tiellä olen vieläkin, 26 vuotta työuraa on kestänyt ja työt jatkuvat yhä.
Seija toimi Alvi-kodissa esimiehenä ja arvosti hoitajat erittäin korkealle. Hän antoi meille paljon vastuuta ja kannusti käyttämään maalaisjärkeä ja luovuutta. Hän oli ammattitaitoinen, välittävä ja oikeudenmukainen esimies. Hän kantoi myös huolta työntekijöittensä yksityiselämän murheista ja oli aina niin iloinen, kun jollekin työntekijälle sattui jotain hyvää elämässään. Seijalle voi aina soittaa oli sitten työ- tai kotiasia mikä askarrutti.
Seijan aikakautena aloitettiin myös ulkomaanmatkat kerran vuodessa mielenterveyskuntoutujille. Hän piti tärkeänä, että joku instanssi suo myös tälle asiakasryhmälle sellaisia nautintoja, joita ei ennen ole tarjottu. Ulkomaanmatkoja tuettiin myös Seijan perustamalla rahastolla, jonne hän monena vuotena ohjasi muun muassa syntymäpäivämuistamisensa. Seijalle oli tärkeää, että kaikki halukkaat pääsevät matkalle mukaan. Näitä matkoja tehdään vieläkin.
Seijan sanontoja oli muun muassa ”nuppineulan tarkkuudella”, ja sitä hän käyttikin useita kertoja päivässä. Äidyimme joskus ohjaajien kesken lyömään vetoa tämän sanonnan esiintyvyystiheydestä per päivä! Jos joskus jollekin oli tapahtunut jokin virhe työssään tai asia ei ollut mennyt toivotulla tavalla, siitä keskusteltiin aina avoimesti ja Seija sanoi: ”Nyt sie oot mokannu, mut mokia sattuu meille kaikille ja myö päästään tästä yhessä yli”. Seija oli lämminhenkinen ja kannustava ja oli aina työntekijöittensä puolella.
Seija ja Klasu järjestivät pari kertaa vuodessa henkilökunnalle juhlat kotonaan. Niistä ei menoa ja meininkiä puuttunut. Menyyhyn kuului aina Seijan lihapullat kaikkine lisukkeineen. Loppuillasta musisoitiin ja kaikki saivat rytmisoittimet, jotka olivat rytmihedelmät. Triangelia eli Klasun mukaan ”pimpparautaa” ei saanut kuka tahansa soittaa, vaan sen soittaja valittiin aina Klasun kriteerein.
Myöhemmin perustettiin Elvi-koti naisille ja sitten kodit yhdistettiin ja nimeksi tuli Alvila-koti.
Seija kävi vuosia tervehtimässä meitä ja osallistumassa Klasun kanssa varsinkin Alvilan juhliin. Seija oli monta vuotta myös Alvi ry n hallituksen puheenjohtaja ja osoitti kiinnostusta kaikkia Alvi ry:n toimipisteitä kohtaan toimien aktiivisesti niissä mukana. Muistan Seijaa ja Klasua lämmöllä ja kiitollisuudella. Monet Seijan toimintatavat ja sanonnat seuraavat meitä yhäkin Alvilan arjessa.

OUTI LINDGREN-NÄSMAN, ALVILA-KOTI